Pseudotiedettä ja ravitsemusväittelyä

Toinen toistaan älyttömämpiä Tomi Kokon 30 päivän ihmiskokeen innoittamia kukasöimitäoikeastijakukaonenitenväärässä-blogikirjoituksia lukiessani lähdin jälleen kerran mielessäni pohtimaan tätä iän ikuista vastakkainasettelua "meidän" koulutettujen ravitsemustieteilijöiden ja "niiden" itseopiskelun tai käytännön kokemuksen kautta ravitsemusasiantuntijoiksi alkaneiden välillä. Hyvän ulosannin ja karismaattisen olemuksen avulla lähes kuka tahansa pystyy nousemaan kansan silmissä "todelliseksi" asiantuntijaksi. Ihan sama oletko insinööri, merkonomi vai ravitsemustieteen professori. 

Kokko meni ja väitti lihottaneensa
 itsensä ruisleivällä ja rasvattomalla maidolla.
Todellista tieteentekoa parhaimmillaan.  

Tämä pseudo- eli näennäistieteily nojaa kärjistettynä valitettavan usein pelkkään ”musta tuntuu” ja ”mä olen netistä lukenut” fiilistelyyn tai siihen, että uskotaan jonkin ravitsemusgurun vakuuttavaa esitystä, koska hän on (mukamas?) tutkinut ja kriittisesti analysoinut olemassaolevan tutkimustiedon aiheesta. Pseudotieteilijät ovat usein myös harvinaisen ehdottomia mielipiteidensä suhteen ja saavat monet ”isoissa väestötutkimuksissa on todettu” -lausahdusta hokevat ravitsemustieteilijät vaikuttamaan tietämättömiltä ja asiaan mukamas tarpeeksi syvällisesti paneutumattomilta. Omakohtainen kokemus ja hyvänolontunne ovat myös saaneet ihan älyttömän suuren painoarvon. ”Koska mun mummin naapurin siskon koiran ulkoiluttaja ja sen avomies alkoi voimaan paljon paremmin lopetettuaan maidon juonnin, maidon on pakko olla saatanasta.” Uskokaa nyt hyvät ihmiset, että hyvä olo ja jeejee-fiilis ei kerro suoraan mitään siitä sairastutko sydän- ja verisuonitauteihin viisikymppisenä vai et. 

Skenessä on tällä hetkellä mukana tieteilijöitä-, näennäistieteilijöitä ja hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat varmaankin jotain tältä väliltä. Huudellaan suuntaan ja toiseen. Puolustetaan henkilöä x tai henkilöä y. Taistellaan siitä kuka on eniten väärässä. Tällä hetkellä jopa entispäivien Jokerit-HIFK kohtaamiseen verrattavissa oleva paikalliskamppailu käydään Tomi Kokon ja Mikael Fogelholmin välillä. Sammuuko Kokko vai tungetaanko Fogelholmille jauhot suuhun? 

Miten ja miksi tilanne on kärjistynyt siihen pisteeseen, että jokaisen terveydestä ja hyvinvoinnista vähänkään kiinnostuneen on valittava puolensa ja leimattava itsensä joko virallisterveelliseksi konservatiiviksi tai valveutuneeksi ja uskaliaaksi boksin ulkopuolelta ajattelijaksi? Mikä saa aiheeseen tavalla tai toisella perehtyneen puolustamaan omaa leiriään niin voimakkaasti, että koko homma muuttuu kilpailuksi siitä, kuka kumoaa toisen argumentin nopeiten ja suurinta mahdollista nöyryytystä aiheuttaen?

Miten ravitsemuskeskustelusta on tullut yhtäkkiä ravitsemusväittelyä? Miten on mahdollista, että ajaudun kesken opiskelijabileiden väittelemään ravitsemussuosituksista fysioterapeuttiopiskeljan kanssa sillä sekunnilla, kun hän kuulee millä alalla olen. Ja miksi ihmeessä keskustelun jälkeen tämä opiskelija toteaa minulle: "Sähän olet harvinaisen järkevä tyyppi ravitsemustieteilijäksi.”? No hei vitsi kiitos tästä kunnianosoituksesta.

"Tällä hetkellä jopa entispäivien Jokerit-HIFK kohtaamiseen verrattavissa oleva paikalliskamppailu käydään Tomi Kokon ja Mikael Fogelholmin välillä. Sammuuko Kokko vai tungetaanko Fogelholmille jauhot suuhun?"

Syksyllä 2011 suomea kohahdutti Antti Heikkilä, joka kertoi ravitsemussuositusten olevan perseetä ja vähähiilihydraattisen ruokavalion ratkaisevan kaikki valloillaan olevat sairaudet. Silloin pieni fuksiminä oli aivan pyörällä päästään, kun kahvipöytäkeskusteluissa tutut ja tuntemattomat alkoivat tentata kantaani. Ympäripyöreästi siteerasin sen, mitä ”ope” oli luennolla kertonut. Jos en olisikaan päässyt opiskelemaan ja sen sijaan lähtenyt kartuttamaan ravitsemustietouttani omaoppisesti, open roolin olisi aivan hyvin voinut korvata Heikkilä tai Kokko. En minä ensimmäisenä syksynä ymmärtänyt mitään tutkimusmaailmasta, katsausartikkeleista tai tutkimusten tulosten luotettavuuden arvioinnista. Piti luottaa siihen, että ope tietää parhaiten. 

Viisi vuotta on kulunut ja jälleen minulta tullaan kysymään mitä mieltä olen suosituksista. Enää ei tarvitse vedota ainoastaan siihen, mitä professori tai lehtori luennolla kertoi. Voin vedota siihen, mitä tiede on asiasta todennut ja mitä johtopäätöksiä useita tutkimuksia yhteen kokoavissa katsausartikkeleissa on vedetty. Uskokaa tai älkää, viiden vuoden opinnoissa tulee käytettyä yllättävän paljon aikaa pelkästään siihen, että opetellaan miten tutkimuksia luetaan. Jos joku tunkee käteeni paskan tutkimuksen ja kehuu sitä loistavaksi, pystyn perustelemaan, miksei tässä nyt ehkä ihan ollakaan graalin maljan äärellä. 

Kun Taavi Tavis ylpeänä tieteeseen vedoten nimittää itsensä asiantuntijaksi.

Tähän väliin on muuten pakko taas muistuttaa, että ravitsemustiede todellakin on kaikkea muuta kuin eksaktia ja tarkaa. Kun mietitään esimerkiksi, kuinka vaikea on seurata vaikkapa 1000 tutkimushenkilön syömisiä useamman kymmenen vuoden ajan, päästään asian ytimeen. Yksi tutkimustulos, joka toteaa, ettei kovalla rasvalla ja suonien tukkeutumisella ole mitään tekemistä toistensa kanssa ei kerro vielä yhtään mitään. Mitä jos ihmiset valehtelivat kertoessaan syömisistään? Mitä, jos tutkija ei osannutkaan kysyä oikeita kysymyksiä? Mitä, jos suurimmalla osalla näistä tutkittavista olikin jokin muu ominaisuus, joka olennaisesti suojasi kovan rasvan terveydelle haitallisilta vaikutuksilta?

Tutkimuksia tarvitaan paljon enemmän. Mieleeni on jäänyt erityisesti seuraava lausahdus, joka kuvaa mielestäni osuvasti, mitä se tieteen tekeminen oikeastaan onkaan. ”Osa tutkijoista voi olla väärässä kaiken aikaa ja kaikki tutkijat voivat olla väärässä hetken aikaa. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan voi olla väärässä kaiken aikaa.”

"Vaikka välillä tuntuu siltä, että koko Suomi puhuu ainoastaan ruuasta, todellisuudessa valtaosa suomalaisista on edelleen enemmän kiinnostunut Axel Smithin petipuuhista, kuin Tomi Kokon taistelusta ravitsemussuosituksia vastaan."

Koitan kyllä kovasti nykyään kuunnella myös sitä ”vastapuolta” ja pohtia voisiko heidän väitteissään olla sittenkin edes hieman perää. Fiilispohjalta voisin sanoa, että myös muut jotka ravitsemustiedettä työkseen tulkitsevat ovat saattaneet joutua samojen pohdintojen äärelle. Karismaattiset pseudotieteilijät ovat oikeastaan loppupeleissä olleet ihan hyvä tuulahdus. Asiantuntijat ovat tulleet ulos koloistaan vastaamaan heitä kohtaa esitettyyn kritiikkiin ja väkisinkin alkaneet viestimään tavalla, jonka myös Taavi Tallaaja ymmärtää. Enää tarvitsee saada Taavi ymmärtämään ettei mummin naapurin siskon koiran ulkoiluttajan ja sen avomiehen hyvällä fiiliksellä ole mitään tekemistä todellisen tieteen kanssa.

Omaa ammattitaitoa ja asiantuntijuutta pohtiessani on kuitenkin pakko muistuttaa itselleen olevansa aivan liian syvällä tässä skenessä. Vaikka välillä tuntuu siltä, että koko Suomi puhuu ainoastaan ruuasta, todellisuudessa valtaosa suomalaisista on edelleen enemmän kiinnostunut Axel Smithin petipuuhista, kuin Tomi Kokon taistelusta ravitsemussuosituksia vastaan. Ehkä ihan hyvä niin.