Pseudotiedettä ja ravitsemusväittelyä

Toinen toistaan älyttömämpiä Tomi Kokon 30 päivän ihmiskokeen innoittamia kukasöimitäoikeastijakukaonenitenväärässä-blogikirjoituksia lukiessani lähdin jälleen kerran mielessäni pohtimaan tätä iän ikuista vastakkainasettelua "meidän" koulutettujen ravitsemustieteilijöiden ja "niiden" itseopiskelun tai käytännön kokemuksen kautta ravitsemusasiantuntijoiksi alkaneiden välillä. Hyvän ulosannin ja karismaattisen olemuksen avulla lähes kuka tahansa pystyy nousemaan kansan silmissä "todelliseksi" asiantuntijaksi. Ihan sama oletko insinööri, merkonomi vai ravitsemustieteen professori. 

Kokko meni ja väitti lihottaneensa
 itsensä ruisleivällä ja rasvattomalla maidolla.
Todellista tieteentekoa parhaimmillaan.  

Tämä pseudo- eli näennäistieteily nojaa kärjistettynä valitettavan usein pelkkään ”musta tuntuu” ja ”mä olen netistä lukenut” fiilistelyyn tai siihen, että uskotaan jonkin ravitsemusgurun vakuuttavaa esitystä, koska hän on (mukamas?) tutkinut ja kriittisesti analysoinut olemassaolevan tutkimustiedon aiheesta. Pseudotieteilijät ovat usein myös harvinaisen ehdottomia mielipiteidensä suhteen ja saavat monet ”isoissa väestötutkimuksissa on todettu” -lausahdusta hokevat ravitsemustieteilijät vaikuttamaan tietämättömiltä ja asiaan mukamas tarpeeksi syvällisesti paneutumattomilta. Omakohtainen kokemus ja hyvänolontunne ovat myös saaneet ihan älyttömän suuren painoarvon. ”Koska mun mummin naapurin siskon koiran ulkoiluttaja ja sen avomies alkoi voimaan paljon paremmin lopetettuaan maidon juonnin, maidon on pakko olla saatanasta.” Uskokaa nyt hyvät ihmiset, että hyvä olo ja jeejee-fiilis ei kerro suoraan mitään siitä sairastutko sydän- ja verisuonitauteihin viisikymppisenä vai et. 

Skenessä on tällä hetkellä mukana tieteilijöitä-, näennäistieteilijöitä ja hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat varmaankin jotain tältä väliltä. Huudellaan suuntaan ja toiseen. Puolustetaan henkilöä x tai henkilöä y. Taistellaan siitä kuka on eniten väärässä. Tällä hetkellä jopa entispäivien Jokerit-HIFK kohtaamiseen verrattavissa oleva paikalliskamppailu käydään Tomi Kokon ja Mikael Fogelholmin välillä. Sammuuko Kokko vai tungetaanko Fogelholmille jauhot suuhun? 

Miten ja miksi tilanne on kärjistynyt siihen pisteeseen, että jokaisen terveydestä ja hyvinvoinnista vähänkään kiinnostuneen on valittava puolensa ja leimattava itsensä joko virallisterveelliseksi konservatiiviksi tai valveutuneeksi ja uskaliaaksi boksin ulkopuolelta ajattelijaksi? Mikä saa aiheeseen tavalla tai toisella perehtyneen puolustamaan omaa leiriään niin voimakkaasti, että koko homma muuttuu kilpailuksi siitä, kuka kumoaa toisen argumentin nopeiten ja suurinta mahdollista nöyryytystä aiheuttaen?

Miten ravitsemuskeskustelusta on tullut yhtäkkiä ravitsemusväittelyä? Miten on mahdollista, että ajaudun kesken opiskelijabileiden väittelemään ravitsemussuosituksista fysioterapeuttiopiskeljan kanssa sillä sekunnilla, kun hän kuulee millä alalla olen. Ja miksi ihmeessä keskustelun jälkeen tämä opiskelija toteaa minulle: "Sähän olet harvinaisen järkevä tyyppi ravitsemustieteilijäksi.”? No hei vitsi kiitos tästä kunnianosoituksesta.

"Tällä hetkellä jopa entispäivien Jokerit-HIFK kohtaamiseen verrattavissa oleva paikalliskamppailu käydään Tomi Kokon ja Mikael Fogelholmin välillä. Sammuuko Kokko vai tungetaanko Fogelholmille jauhot suuhun?"

Syksyllä 2011 suomea kohahdutti Antti Heikkilä, joka kertoi ravitsemussuositusten olevan perseetä ja vähähiilihydraattisen ruokavalion ratkaisevan kaikki valloillaan olevat sairaudet. Silloin pieni fuksiminä oli aivan pyörällä päästään, kun kahvipöytäkeskusteluissa tutut ja tuntemattomat alkoivat tentata kantaani. Ympäripyöreästi siteerasin sen, mitä ”ope” oli luennolla kertonut. Jos en olisikaan päässyt opiskelemaan ja sen sijaan lähtenyt kartuttamaan ravitsemustietouttani omaoppisesti, open roolin olisi aivan hyvin voinut korvata Heikkilä tai Kokko. En minä ensimmäisenä syksynä ymmärtänyt mitään tutkimusmaailmasta, katsausartikkeleista tai tutkimusten tulosten luotettavuuden arvioinnista. Piti luottaa siihen, että ope tietää parhaiten. 

Viisi vuotta on kulunut ja jälleen minulta tullaan kysymään mitä mieltä olen suosituksista. Enää ei tarvitse vedota ainoastaan siihen, mitä professori tai lehtori luennolla kertoi. Voin vedota siihen, mitä tiede on asiasta todennut ja mitä johtopäätöksiä useita tutkimuksia yhteen kokoavissa katsausartikkeleissa on vedetty. Uskokaa tai älkää, viiden vuoden opinnoissa tulee käytettyä yllättävän paljon aikaa pelkästään siihen, että opetellaan miten tutkimuksia luetaan. Jos joku tunkee käteeni paskan tutkimuksen ja kehuu sitä loistavaksi, pystyn perustelemaan, miksei tässä nyt ehkä ihan ollakaan graalin maljan äärellä. 

Kun Taavi Tavis ylpeänä tieteeseen vedoten nimittää itsensä asiantuntijaksi.

Tähän väliin on muuten pakko taas muistuttaa, että ravitsemustiede todellakin on kaikkea muuta kuin eksaktia ja tarkaa. Kun mietitään esimerkiksi, kuinka vaikea on seurata vaikkapa 1000 tutkimushenkilön syömisiä useamman kymmenen vuoden ajan, päästään asian ytimeen. Yksi tutkimustulos, joka toteaa, ettei kovalla rasvalla ja suonien tukkeutumisella ole mitään tekemistä toistensa kanssa ei kerro vielä yhtään mitään. Mitä jos ihmiset valehtelivat kertoessaan syömisistään? Mitä, jos tutkija ei osannutkaan kysyä oikeita kysymyksiä? Mitä, jos suurimmalla osalla näistä tutkittavista olikin jokin muu ominaisuus, joka olennaisesti suojasi kovan rasvan terveydelle haitallisilta vaikutuksilta?

Tutkimuksia tarvitaan paljon enemmän. Mieleeni on jäänyt erityisesti seuraava lausahdus, joka kuvaa mielestäni osuvasti, mitä se tieteen tekeminen oikeastaan onkaan. ”Osa tutkijoista voi olla väärässä kaiken aikaa ja kaikki tutkijat voivat olla väärässä hetken aikaa. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan voi olla väärässä kaiken aikaa.”

"Vaikka välillä tuntuu siltä, että koko Suomi puhuu ainoastaan ruuasta, todellisuudessa valtaosa suomalaisista on edelleen enemmän kiinnostunut Axel Smithin petipuuhista, kuin Tomi Kokon taistelusta ravitsemussuosituksia vastaan."

Koitan kyllä kovasti nykyään kuunnella myös sitä ”vastapuolta” ja pohtia voisiko heidän väitteissään olla sittenkin edes hieman perää. Fiilispohjalta voisin sanoa, että myös muut jotka ravitsemustiedettä työkseen tulkitsevat ovat saattaneet joutua samojen pohdintojen äärelle. Karismaattiset pseudotieteilijät ovat oikeastaan loppupeleissä olleet ihan hyvä tuulahdus. Asiantuntijat ovat tulleet ulos koloistaan vastaamaan heitä kohtaa esitettyyn kritiikkiin ja väkisinkin alkaneet viestimään tavalla, jonka myös Taavi Tallaaja ymmärtää. Enää tarvitsee saada Taavi ymmärtämään ettei mummin naapurin siskon koiran ulkoiluttajan ja sen avomiehen hyvällä fiiliksellä ole mitään tekemistä todellisen tieteen kanssa.

Omaa ammattitaitoa ja asiantuntijuutta pohtiessani on kuitenkin pakko muistuttaa itselleen olevansa aivan liian syvällä tässä skenessä. Vaikka välillä tuntuu siltä, että koko Suomi puhuu ainoastaan ruuasta, todellisuudessa valtaosa suomalaisista on edelleen enemmän kiinnostunut Axel Smithin petipuuhista, kuin Tomi Kokon taistelusta ravitsemussuosituksia vastaan. Ehkä ihan hyvä niin. 

9 palaa päivässä - totuus ravitsemusuosituksista

Katselin viime viikon keksiviikkona Ylellä esitettyä A-studion jaksoa, jossa Safkatutka-sivuston Anni ”no sit mä oon opiskellu ihan itse” Sirviö ja elintarviketeollisuuden kätyriksi leimattu ravitsemustieteen professori Mikael Fogelhom keskustelivat tämänhetkisten ravitsemussuositusten paikkansapitävyydestä. Keskustelu oli asiallista ja maltillista. Viihteellistä riitelyä ja raivoamista kaipaavien mielestä siis liian laimeaa. Jos alkoi kiinnostaa, jakson voi edelleen käydä katsomassa YleAreenasta.

Olen avoimesti ilmoittanut puoltavani tämänhetkisiä suomalaisia ravitsemussuosituksia, mutta meinasin (jälleen kerran) hermostua aiheesta leipä. A-studion ravitsemuskeskustelun introssa summatiin sitä, mitä tämänhetkiset ravitsemussuositukset sitten oikein suosittelevatkaan. Puhuttiin kasviksista, kalasta, punaisesta lihasta, maitotuotteista ja margariinista. Niistä ei nyt sen enempää. Tällä kertaa haluan avautua ainoastaa aiheesta vilja. Viljatuotteiden kohdalla A-studion introssa kerrottiin, kuinka ” joka päivä pitäisi muistaa laittaa suuhunsa myös perunaa ja viljatuotteita, joista vähintään puolet täysjyväviljaa”. Kuulostaa vielä ihan maltilliselta, mutta kun ruutuun lätkäistiin oheinen kuva…

Kuvakaappaus keskiviikkona 20.1.2016 Ylellä esitetystä
A-studion ravitsemusuosituksia käsittelevästä jaksosta.

Väkisinkin katsojalle jää mielikuva, kuinka ravitsemussuositukset kehottavat ahmimaan aivan järjettömiltä vaikuttavia määriä leipää päivässä. Vaikka liikkuvaa sorttia olenkin ja jaksamisen kannalta riittävä hiilarimäärän vahtaaminen kuuluu usein päivittäisiin rutiineihin, koen minäkin, että 6 palaa leipää päivässä on aivan järjettömän paljon. Haluaisin myös tavata sen miehen joka monipuolista ruokavaliota noudattaessaan lappaa suuhunsa 9 ruispalaa päivässä.

"Haluaisin myös tavata sen miehen, joka monipuolista ruokavaliota noudattaessaan lappaa suuhunsa 9 ruispalaa päivässä."

Jo syksyllä meinasin hengittää ruisjauhoja nenääni, kun Personal Trainer Tomi Kokko vauhkosi nykyisistä suosituksista omassa blogissaan. Kokko totesi esimerkillisesti kuinka ”Virallisten suositusten mukaan leipää tulisi popsia noin 9 palaa päivässä (miehet).” Kokko puhui myös paljon muutakin soopaa, mutta jätetään nyt jotakin myös seuraavaa blogitekstiä varten. 

Kokon kirjoituksen luettuani pieni ravitsemusnatsi sisälläni kihisi raivosta. Annoin asian kuitenkin olla. A-studion nähtyäni aloin pohtimaan, miksi ihmeessä tiedotusvälineet lätkivät ruutuun ruisleipäpaloja minkä kerkeävät? Puhutaan viljatuotteista ja täysjyväviljasta, mutta tavalliselle Keijo Kuluttajalle mieleen jää ainoastaan kuvassa paistatteleva visuaalinen leipäläjä. Mihin jäivät puuro, pasta ja riisi tai joillekin ehkä eksoottisemmat ohra, kvinoa, hirssi ja tattari.

"Tavalliselle Keijo Kuluttajalle mieleen jää ainoastaan visuaalinen leipäläjä."

Seuraava lainaus on suoraan viimeisimmistä suomalaisista ravitsemussuosituksista. ”Viljavalmisteiden suositeltava päivittäinen käyttömäärä on noin 6 annosta naisille ja noin 9 annosta miehille. Vähintään puolet käytetystä määrästä tulisi olla täysjyväviljaa. Annos tarkoittaa 1 dl:aa keitettyä täysjyväpastaa, -ohraa TAI -riisiä TAI muuta täysjyvälisäkettä TAI yhtä leipäviipaletta. Lautasellinen puuroa vastaa kahta annosta.”

Muistan kuitenkin hämärästi peruskouluaikoina nähneen koulumme seinällä julisteen, jossa taidettiin ihan oikeasti neuvoa syömään leipää 6-9 viipaletta päivässä. Toivottavasti en lähde haukkumaan väärää puuta, mutta julisteen takana saattoi olla taho nimeltään Leipätiedotus ry.

Mikä on tämä mystinen leipätiedotus? Suoraan heidän sivuiltaan siteeraten, leipätiedotus on ”leipomoteollisuuden yhteinen tiedotusyksikkö, jonka tarkoitus on vahvistaa leivän ja leipomotuotteiden myönteistä mielikuvaa viestinnällisin keinoin hyvän ravitsemuksen edistämiseksi”. Samaan pötköön mainitaan myös, kuinka toiminnan perustana käytetään ravitsemussuosituksia. Haluaisin myös alleviivata vielä, ettei leipätiedotuksella ole mitään tekemistä suomalaisten ravitsemussuositusten laatimisen kanssa. Leipätiedotuksen voi tietyllä tapaa ajatella olevan suomalaisen leipomoteollisuuden äänitorvi ja mainoskanava. 

"Haluaisin myös alleviivata vielä, ettei leipätiedotuksella ole mitään tekemistä suomalaisten ravitsemussuositusten laatimisen kanssa."

Vaikka muistelemani juliste olisikin ollut leipätiedotuksen tekosia, entäs sitten? Jos he haluavat edistää leivän myyntiä hyödyntäen ravitsemussuosituksia, antaa mennä vaan. Löysin kuitenkin Usein kysyttyä -osiosta, kuinka heidän virallinen vastauksensa kysymykseen ”Montako leipäpalaa päivässä olisi hyvä syödä?” on suora lainaus tämänhetkisistä ravitsemussuosituksista. Viestintämateriaaleja kaivellessa mistään ei myöskään enää löydy kuutta tai yhdeksää leipäpalaa tuputtavia iskulauseita.

Ruisleivällä viestiminen saattaa olla kulttuuriperintöä niiltä ajoita, kun pasta ja riisi vasta tekivät tuloaan. Suomalainen mies kävi ruisleivällä. Ei pelätty gluteenia, eikä hätkähdetty siitä jos leipää syötyään pääsi pieru tai pari. Jos leipä ei sinulle sovi, älä sitä syö. Kukaan ei pakota. Jos kärsit keliakiasta, luonnollisesti joudut jättämään gluteenin pois ruokavaliostasi. Olisiko kuitenkin aika siirtyä nykyaikaan ja herätellä myös media viestimään ravitsemussuosituksista sellaisina, kuin ne todellisuudessa ovat.

"Suomalainen mies kävi ruisleivällä. Ei pelätty gluteenia, eikä hätkähdetty siitä, jos leipää syötyään pääsi pieru tai pari."

Soin tänään aamulla lautasellisen kaurapuuroa, lounaalla tonnikalasalaatin ja kokonaisen sämpylän. Välipalaksi nappasin itsetekemäni smoothien jonka seassa uiskenteli vehnäleseitä. Päivällisen virkaa suoritti pastalla kyllästetty kanasalaatti ja iltapalaksi ajattelin nakerrella muutaman riisikakun. Hupsista. Noudatin juuri vahingossa ravitsemussuosituksia ja ylitin heittämällä maagisen kuuden vilja-annoksen rajapyykin.

Suomalaiset suositukset eivät käske, ne suosittelevat. 

Valitse viljatuotteita monipuolisesti ja omaa kehoa kuunnellen. 

Jos leipä ei sovi, kukaan ei sinua sitä pakota syömään.

Yhdessä pullossa uutta Jaffaa on sama
määrä C-vitamiina kuin 40 palassa ruisleipää.

Loppukevennyksenä vielä Hartwallin mainospläjäys. 

Miksi syödä ruisleipää, kun on uusi jaffa.

Urheiluhullu bilehile ja tipaton tammikuu

Kesällä olut maistui ja treeni kulki, miksi
siis tehdä asiasta sen suurempaa ongelmaa.

Pitkän hiljaiselon jälkeen on hyvä palata näppäimistön ääreen ja toivottaa kaikille hyvää uuttavuotta. Uusi vuosi ja uudet kujeet, sekä toivottavasti myös hieman aktiivisempi blogi. Moni päättää aloittaa uuden vuoden rytinällä ja päätyy tekemään jos minkälaisia lupauksia. En koskaan aiemmin ole vakavissani edes yrittänyt lähteä mukaan pikkujoulukauden ryydyttämien viinisieppojen villitykseen, tipattomaan tammikuuhun, mutta kerta se on näköjään ensimmäinenkin. Tämä ei ole uudenvuodenlupaus, eikä epätoivonen yritys saada elämää takaisin raiteilleen vaan pikemminkin uteliaisuuden synnyttämä kokeilu.

"Koska usein arki soljuu juhlimisesta huolimatta lähes normaalisti, miksi siis vähentää?"

Oli tapaninpäivä ja perhepäivällisellä viinilasin ääressä kerroin, että olin ajatellut pitää tipattoman tammikuun. Meinasi mennä viinit väärään kurkkuun, kun tissuttelijasukulaiseni tokaisi tähän, että hänkin meinasi, että tekisi samoin. Luulen, että kumpikaan meistä ei ole ollut niin pitkää aikaa ilman alkoholia vuosiin. Opiskelijana tulee iloisesti juhlittua välillä useamman kerran viikossa ja lähestulkoon aina ilman sen suurempia seuraavan päivän dagen eftereitä. Välillä sitä miettii, että tulisi nyt edes krapula, joka pakottaisi sängynpohjalle ja pois lenkkipolulta seuraavana päivänä. Koska usein arki soljuu juhlimisesta huolimatta lähes normaalisti, miksi siis vähentää? 

Hyvästi myös harvoin nautituille
koulutöitä siivittäneille punaviinilasillisille.

Mutta, mitä jos nyt kuitenkin kokeilisi? Tulisikö elämästä energisempää? Olisinko yhtään sen tehokkaampi? Häviäisikö pöhötys, jonka olemassaoloa en ole edes huomannut? Vai tulisiko minusta kuukauden aikana ainoastaan viiniä rakastavan ystäväporukamme tylsä hylkiö? Voivatko viikonloppuillat olla yhtä hauskoja ilman pisaraakaan alkoholia?

Hiprakassa on kiva olla. Sanon suoraan sen, mitä moni varmasti ajattelee. Ei alkoholi muuten olisi niin iso osa juhlimista ja hauskanpitoa? Ne, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä, ne joille alkoholi saa aikaan ainoastaan epämiellyttävän olon, eivät juurikaan käytä alkoholia ja heidän kohdallaan se on varmasti täysin oikea ratkaisu. Mutta entäpä me muut? Meidän sukupolvemme ei toivottavasti enään kovinkaan usein juo suruunsa tai varsinkaan istu yksinään kotona vetämässä kalsarikännejä ahdistukseensa. Juon itse todella harvoin yksin ollessani, edes lasillista. Seurassa juoma kyllä maistuu. Juttu luistaa paremmin, nauru on herkässä ja kynnys hullutella madaltuu. Kyllä me kaikki, jotka alkoholia käytämme, tiedämme miksi juhliminen ilman alkoholia ei useinkaan johda yhtä hulvattomiin iltoihin, vaikka kuinka yrittäisi. Alkoholi tarjoaa sen pienen sysäyksen irrotella, uskaltaa enemmän ja ehkä myös olla oma itsensä vieraassa seurassa. Karua, mutta valitettavan usein totta.

"Alkoholi tarjoaa sen pienen sysäyksen irrotella, 

uskaltaa enemmän ja ehkä myös olla oma itsensä vieraassa seurassa."

Me kaikki tiedämme myös sen, miten homma voi eskaloitua hyvinkin nopeasti. Kolmesta kaljasta tulee kahdeksan ja yhdestä shotista neljä. Jos emme itse tähän sorru ainakin olemme seuranneet sitä vierestä. Tunnistan itseni helposti. Sama juttu pätee myös syömiseen. Jos istutan itseni juhlissa sipsikulhon viereen ja päätän, etten ota yhtäkään, en myöskään ota. Mutta vähitellen mieleeni hiipi ajatus, että mitä jos vain muutama, kohtuudella. Jos käteni eksyy sipsikulholle, yhdestä sipsistä tulee kourallinen ja sipsikulhon vieressä onkin sopivasti kulhollinen suklaata. Jos nyt vielä muutama niitäkin. Usein on olemassa vain kaksi ääripäätä. Totaalinen kieltäytyminen tai antaa nyt sitten mennä, kun kerran on jo aloitettu. Tämän vuoksi en koskaan ole erityisemmin fanittanut tipatonta tammikuuta. Kuukauden totaalikieltäytymisen jälkeen monilla homma usein jatkuu helmikuussa aivan kuten ennenkin. Vedetään taas lärvit joka viikonloppu.

"Me kaikki tiedämme myös sen, miten homma voi eskaloitua hyvinkin nopeasti."

Voiko hyvä illallinen maistua yhtä hyvältä
ilman asiaankuuluvaa viiniä?

Huomasin kuitenkin joulukuun kuumimpaan pikkujouluaikaan, että onnistuin lähtemään useista juhlista vain muutaman oluen juoneena. Olutpullo kädessä olo oli mukava ja turvallinen, mutta ilolientä ei tarvinnutkaan kiskoa kaksin käsin. Ihmiset eivät katsoneet oudosti tai kysyneet, miksi en juo. Siitä se ajatus sitten lähti. Miltäköhän tuntuisi jättää se yksikin olut juomatta?

Päätin lopulta uudenvuodenaaton jälkeisenä aamuna lähettää viesti sukulaiselleni ja varmistaa, että tässä sitä nyt ollaan. Laitetaan vielä 100 euron sakkomaksu, sille joka mahdollisesti lipsuu ja sortuu ennen helmikuun alkua. Minä ainakin pelkään, ettei itsekurini kestä. Ensimmäinen koettelemus saapuikin ovelleni samana päivänä. Tehtiin burgereita ja kaverit korkkailivat siideriä ruokajuomaksi. Itse hörpin tahdonvoimaa uhkuen pelkkää limua.

”Aika näyttää, onko luvassa raitistumisen aikaansaamia ahaa-elämyksiä vai ainoastaan kourallinen tylsiä ja väsyneitä iltoja humalaisten kanssajuhlijoiden ympäröivänä.” 

Laskin tänään, että tammikuussa on yhteensä 5 viikonloppua. Olen nyt ”selviinyt” ensimmäisestä. En aio linnoittautua kotiin neulomaan viillasukkia loppukuun ajaksi. Tarkoituksena on lähteä ulos aivan kuten ennenkin. Tervetuloa siis seuraamaan havaintoja siitä, miten tipaton tammikuu vaikuttaa bilehileeksi leimatun urheiluhullu fyysiseen, henkiseen ja ennen kaikkea sosiaaliseen hyvinvointiin. Aika näyttää, onko luvassa raitistumisen aikaansaamia ahaa-elämyksiä vai ainoastaan kourallinen tylsiä ja väsyneitä iltoja humalaisten kanssajuhlijoiden ympäröivänä. Kestääkö kantti vai sortuuko bilehile sakkomaksuista huolimatta?

Puuroa, punttia ja pyllyjä - kokonaisvaltaista hyvinvointia?

Tämä ei ole fitness-blogi tai ainakaan kirjoittaja itse ei sitä sellaiseksi miellä. Tässä blogissa ei tulla puhumaan pelkästään höyrytetystä parsakaalista ja maustamattomasta broilerista. Tässä blogissa ei myöskään tulla hehkuttamaan ennen kuutta tehtyjä kahden tunnin aamuaerobisia tai sitä kuinka nyt taas käytiin hakemassa uusi satsi goijimarjoja ja kookosöljyä siitä aivan ihanasta pienestä lähiluomuluonnollisuuskaupasta.

Tämän blogin takana on hyvin pian 25-vuotta täyttävä urheilusta ja syömisestä kiinnostunut ravitsemustieteilijä, elintarviketieteiden kandidaatti ja valitettavasti joidenkin mielestä myös tuleva elintarviketeollisuuden kätyri. En vastusta vilja- tai maitotuotteita, enkä pidä virallisia ravitsemussuosituksia elintarviketeollisuuden tai maataloustuotannon lobbauksen tuloksena. Minun maailmassani terveyden kannalta rypsiöljy voittaa oliiviöljyn ja margariini voin.

Jos ehdit jo vetää maailman toiselta laidalta kuskatut superherneet nenääsi, olen pahoillani. Internet on pullollaan blogeja edellä mainittujen asioiden ylistämisestä ja virallisen linjan kiivaasta vastustamisesta. Ja jos elämäsi pyörii ainoastaan aamuaerobisten, jalkapäivien, puuron, parsakaalin ja superfoodien ympärillä, löydät varmasti paljon mieluisampaa luettavaa muualta.

"Pylly mintissä ja vapaat edessä. #nopainnogain 

#eikipuueihyötyy #pumppaa #pyllypyöreeks

#rautaa #hokipohje #tikis #nike"

Instagramin välityksellä jaettujen salikuvien taso
on parhaimmillaan tätä.

Mikä tämän blogin tarkoitus sitten oikeastaan on? Ajatus kirjoittamisesta on kytenyt mielessä jo useamman vuoden. Omaan alaan liittyvien ajatusten jakaminen on tähän asti tapahtunut lähinnä facebookin ja instagramin välityksellä. Silloinkin ulosanti on ollut suurimmaksi osaksi pilke silmäkulmassa tapahtuvaa tyhjänpäiväistä tilitystä. Luulen, että tämän blogin tarkoitus on vihdoin niputtaa yhteen sosiaalisessa mediassa harrastamani huutelu ja tuottaa jotakin asiallisempaa luettavaa. Tervetuloa mukaan.

Kaikesta fitness-herjaamisestani huolimatta ei voi sivuttaa sitä tosiasiaa, että jalkapäivät, aamuaerobiset, palkkari, kaurapuuro, raejuusto, maitorahka, parsakaali, spirulina, goijimarjat ja kookosöljy ovat kuitenkin niitä asioita, joiden ympärillä monen nuoren naisen (ja miksei miehenkin) elämä tuntuu tällä hetkellä pyörivän. Internetin ihmeellinen maailma on täynnä blogeja, joissa fiilistellään kurinalaisten liikunta- ja  ruokavalio-ohjelmien tuomaa hyvää oloa ja julkaistaan kuvia pyllyistä ja puuroannoksista. Halutaan pudottaa painoa, saada pyöreämpi pylly ja tuoda vatsalihakset esiin. Onneksi kaikilla liikuntaan hurahtaneilla tavoitteena ei ole yksinään parempi ulkonäkö. Harjoittelun avulla tavoitellaan myös parempaa suoritusta ja kovempaa kuntotasoa, mutta koska mikään ei tunnu enää riittävän, tähtäimessä on täysmittainen thriatlon tai vähintäänkin maraton.

Treenaamisen lisäksi on totta kai kiinnitettävä huomiota myös syömiseen. Muuten ei pylly kasva, eikä rasva tirise. Tarkan treeniohjelman lisäksi noudatetaan ruokavaliota, jossa jokainen suupala on tarkkaan harkittu ja pahimmillaan myös grammalleen punnittu. Jos jossain vaiheessa tulee nälkä, se kyllä kestetään. Onhan tässä kaikessa nyt tosi kyseessä. Jos tavoitteena ei ole painonpudotus vaan ainoastaan terveempi elämä, kalorit ja grammat saatetaan unohtaa, mutta pitää olla vähähiilihydraattista ja paleota tai ainakin maidotonta ja gluteenitonta. Parhaimmillaan tämä tonton-tyyppi kantaa omat eväänsä mukanaan kaikkialle mihin meneekään kieltäytyen illanistujaisten tarjoiluista ja ravintolaillallisista ruokavalionsa vuoksi.

Mihin katosi fiilispohjainen liikunta, joustavuus ja ajoittainen höntsäily?

Mihin katosi ruuasta ja syömisestä nauttiminen ilman jatkuvaa päänsisäistä ravintosisältöanalyysiä?

Vaatiiko kokonaisvaltainen hyvinvointi todellakin näin paljon suunnittelua ja uhrauksia?

Välillä tuntuu, että on treenattava täysillä ja tavoitteellisesti tai sitten ei pitäisi treenata ollenkaan. Vastaan tulee ihmisiä, jotka häpeissään kertovat käyvänsä jumpassa ja lenkillä vain kaksi tai korkeintaan kolme kertaa viikossa. Häpeissään siitä, että liikkuvat oman terveytensä ja hyvinvointinsa eteen? Häpeissään siitä, ettei koko heidän elämänsä pyöri harjoittelun ja suunnitelmallisen syömisen ympärillä? Häpeissään siitä, että he ovat löytäneet liikunnan ilon, mutta liikunta ei ole heidän koko elämänsä? Ei ihme, että ruuhkavuosiensa aikana passivoituneen sohvaperunan motivaatio liikuntaan katoaa heti ensimmäisen viikon aikana tai ettei tämä sohvaperuna uskalla edes lähteä liikkumaan ajatellessaan, että paremman elämänlaadun tavoittelu vaatii sataprosenttista sitoutumista tietynlaiseen treeniohjelmaan ja ruokavalioon.

Bloggarin aamupala sunnuntaiaamuna tätä
tekstiä viimeistellessä. Kaurapuuroa,
mustaherukoita, banaania ja tottakai
sitä raejuustoa.

Myönnetään nyt kuitenkin, että saatan itse parhaimmillani, etenkin näin kesälomalla, viettää urheilun parissa useamman tunnin päivässä, kahteen eri otteeseen. Syö lähes poikkeuksetta aamuisin aamupalaksi kaurapuuroa raejuustolla, enkä anna itselleni lupaa syödä jäätelöä ihan joka päivä. Nykyisin myös lomamatkoilla en enää vain osaa maata rannalla kokonaista viikkoa putkeen vaan innostun siitä, että uusi kaupunki tuo mukanaan uudet lenkkimaisemat tai että rantalomakohteen hotellista löytyykin yllättäen kuntosali.

Kuitenkin urheiluun ja liikuntaan kuluu useimmilla itseni kaltaisilla himoliikkujillakin päivittäin korkeintaan kahdesta kolmeen tuntia. Päivän aterioihin voisi ajatella kuluvan saman verran ja nukkumiseen käytetään keskimäärin noin kahdeksan tuntia. Jäljelle jää lähes puolikas vuorokausi. Luulisi, että hyvän elämänlaadun ja hyvinvoinnin kannalta nämä jäljelle jäävät tunnit ja niiden sisältö ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin liikunta, ruoka ja riittävä uni?

Pahimmillaan fitness-maailmaan hurahtaneella kaikki tämä jäljelle jäävä aika kuluu treenien ja aterioiden suunnitteluun ja niiden analysoimiseen. Nykypäivänä on mahdollista mitata lähes mitä tahansa omaan hyvinvointiinsa liittyvää. Ihmisellä on halu järjestellä ja lokeroida, tehdä maailmasta selkeämpi. Pelkästään numeroita ja aikatauluja tuijotellessa elämän antoisimmat hetket saattavatkin lipua huomaamatta ohi.

Viikkiläisten opiskelijoiden rapujuhlilla
eräänä kauniina tiistai-iltana juomalasit
eivät täyttyneet ainoastaan vedellä,
vaikka siitä rapujen lomassa laulettiinkin.

Nykypäivän fitness-buumin keskellä on välillä vaikea myöntää pitävänsä treenaamisen lisäksi myös pikkutunneille venähtäneistä illanistujaisista, joissa ei tule nautittua ainoastaan kivennäisvettä sitruunalla. Omalla kohdallani olen todennut, että erityisesti henkisen hyvinvointini kannalta en vain pysty viettämään kaikkia viikonloppuiltojani sohvalla mutustaen porkkanaa. Illat ystävien seurassa saattavat venähtää ja viinilasillisia meneekin huomaamatta enemmän kuin kaksi.

Jos treenaamiseni tähtäisi johonkin edessä olevaan suoritukseen suorituskyvyn tai ulkonäön puitteissa, asiat olisivat varmaan toisin. Silloin voitaisiin puhua pakollisista uhrauksista, joita tavoitteiden saavuttamiseksi on tehtävä ja kosteat viikonloppuillat pitäisi mitä todennäköisimmin unohtaa. Omassa treenaamisessani on kuitenkin ainakin vielä toistaiseksi kyse hyvän fiiliksen hakemisesta. Liikkuminen, painavien levytankojen nostelu sekä tietyllä tavalla syöminen tapahtuvat kuitenkin täysin omaksi iloksi ja lähes poikkeuksetta muun elämän ehdoilla. Pidän syömisestä ja hyvästä ruuasta ja olen todennut, että liikunta on kaikkein hauskin ja helpoin keino pitää kilot kurissa ja muokata ulkonäköä itselleen mieluisaksi.

Myönnän olevani tietyllä tavalla riippuvainen liikunnan tuomasta hyvästä olosta ja siitä pienestä kivusta ja kolotuksesta, mitä kova harjoittelu silloin tällöin saa aikaiseksi. Myönnän myös, että olen joskus vetänyt homman aivan överiksi. Silloin mikään ei koskaan riittänyt ja treenaaminen tapahtui lähes aina sykemittarin kalorikulutusta seuraten. Samalla jokainen suupala oli kirjattava ylös, ravintolatreffiehdotukset aiheuttivat pienimuotoisen paniikin ja viikonlopun jälkeen iski masennus, miten kummassa homma lähti taas aivan käsistä.

Ja tässä oli vasta puolet hotellin
aamupalan tarjoamista antimista
kesäreissulta. Tosin takana oli
tunnin mittainen aamulenkki Turun
kaupunkimaisemissa.

Nyt olen yrittänyt höllätä hieman, kuunnella omaa kehoa. Jos aamulla tulee vedettyä lenkkarit jalkaan ja viiden minuutin jälkeen homma tuntuu aivan kuralta, kun takareisiä ja pohkeita kivistää, totean, että on ehkä parempi hölkötellä läheiselle juoksusuoralle, verrytellä hieman ja palata takaisin kotiin venyttelemään.

Entinen minä olisi vetänyt lenkin loppuun naama irvessä ja tuskastellut vielä kipeämpien pohkeiden kanssa seuraavana aamuna. Entinen minä olisi myös lähtenyt keskellä yötä lenkille vain sen takia, että tuntia aiemmin syödyn jäätelöpaketin kalorit saataisiin kulutettua edes osittain. Entinen minä olisi myös saattanut toteuttaa itkupotkuraivarit matkalla brunssille, koska kaikkien niiden kalorien ajatteleminen tuotti niin suunnatonta ahdistusta.

Mitä se kokonaisvaltainen hyvinvointi sitten onkaan? Onko se sitä, että jokainen vuorokauden tunti aikataulutetaan tarkkaa treeni- ja ruokavalio-ohjelmaa noudattaen vai onko se sitä, että treenataan silloin kun se hyvältä tuntuu ja saatetaan aika ajoin vahingossa lusikoida kurkusta alas kokonainen jäätelöpaketti tai nauttia yhden viinilasillisen sijasta kokonainen pullo hyvässä seurassa?

Jos marginaalinen rasvaprosentti ja pyöreä pylly ovat prioriteetti numero yksi ja niitä tavoitteleva on todellakin valmis tekemään vaaditut uhraukset ja silti kokee itsensä hyvinvoivaksi ja onnelliseksi, antaa mennä vaan. Unelma voi kuitenkin hyvin helposti muuttua pakkomielteeksi, joka hallitsee koko elämää. Asioita voi saavuttaa ja itsensä ylittää myös monella muulla tapaa, kuin omaa kehoaan kurittamalla.

Kesällä Turussa Blankon loistavien pizzojen lisäksi
maistui myös hyvä viini, seuraa vähättelemättä.